Suurin osa meistä haluaa onnistua ja välttää epäonnistumista. Haluamme kokea sen tunteen, kun asiat luistavat ja loksahtavat paikoilleen kuin itsestään. Tai haluamme uurastaa ja lopulta tuskallisten tuntien, viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien päästä kokea ansaitun onnistumisen tunteen. Jotkut meistä tähtäävät korkealle – he treenaavat ankarasti, jotta onnistuisivat voittamaan kaikki kilpailijansa ja omat rajoituksensa. Onnistumisen huuma on hieno. Vaikka se kestäisikin vain lyhyen murto-osan verrattuna siihen aikaan, jota sen saavuttaminen vaati. Haluamme kehuja ja kiitosta. Haluamme, että meitä pidetään arvossa. Osa meistä ihailee onnistujia, mutta kokevat itse olevansa kykenemättömiä onnistumaan. He saavat onnistumisen tunteen esimerkiksi elämällä mukana ”oman joukkueensa” tai ”oman maansa” onnistumisissa.
Egomielen ”onnistuminen” ja ”epäonnistuminen”
Egon mielestä onnistuminen on sitä, että sen mielen mukainen lopputulos toteutuu. Mutta koska egomieli on pirstaloitunut ja ristiriitainen, kokonaisvaltainen onnistuminen on harvinaista. Lähes aina jokin egomielen puolista on tyytymätön lopputulokseen. Oletetaan, että olisin esimerkiksi voittanut lotossa tai onnistunut työssäni niin hyvin, että minusta olisi tullut hyvin maineikas. Egon mielestä nämä olisivat suuria onnistumisia. Mutta olisiko egomieli tuolloin kuitenkaan kaikilta osin tyytyväinen? Toisiko varallisuus ja maine egolle vastuita, joista se huolestuisi? Alkaisiko ego valittaa siitä, kuinka kateellisia muut ovat sen onnistumisesta? Himmentäisikö sen onnistumisen tunnetta syyllisyys siitä, että se ei olekaan mielestään ansainnut tätä onnistumista? Kääntäisikö ego onnistumisen väkisinkin jollain tapaa itseään vastaan?
Epäonnistumisen pelko on yksi lamaannuttavimmista tunteista. Egomieli on ovela käyttäessään epäonnistumisen pelkoa itseään vastaan. Se saattaa jutella esimerkiksi näin: ”Olisi tosi ikävää, jos epäonnistuisit näin tärkeässä jutussa. Sinun kannattaa lykätä tämän tekemistä, kunnes olet varma, että olet tarpeeksi hyvä ja varma onnistumisestasi.” Näin asiat jäävät tekemättä ja egomielen ristiriitainen logiikka jatkaa: ”Katso nyt, taas olet epäonnistunut. Et ole vieläkään saanut tuota asiaa tehtyä, vaikka se on sinulle niin tärkeä.” Onnistuminen on tärkeää egomielelle. Silti tuntuu, kuin se aika ajoin välttelisi onnistumista kaikin keinoin.
Egomieli luo sääntöjä sille, millainen maailman tulisi olla. Nämä säännöt eivät ole yhdenmukaisia, vaan usein monimutkaisia ja toisiaan poissulkevia. Egomieli taiteilee useiden eri vaihtoehtojen välillä – tuntee epävarmuutta ja jatkuvaa tyytymättömyyttä. Uralla onnistuminen voi merkitä epäonnistumista vanhempana. Panostaminen vanhemmuuteen voi merkitä epäonnistumista urasuunnitelmien toteuttamisessa. Egomieli toteaa: ”kaikkea ei voi saada”. Silti se ei ole tyytyväinen, ennen kuin sen mielestä kaikki oikeanlaisen maailman ehdot täyttyvät.
Egomielen mukaan maailmassa on paljon asioita, jotka vaativat oikaisua. On niin paljon vääryyttä ja kärsimystä. Tämä vääryys kumpuaa egon mukaan muiden ihmisten ajattelemattomasta toiminnasta. Muut (rikkaat) riistävät köyhiä, muut (suuryhtiöt) saastuttavat planeettamme, muut (kreikkalaiset) tuhlaavat rahamme. Ego katsoo omaksi tehtäväkseen maailman (toisten ihmisten) muuttamisen. Se on luonut mielessään kuvan siitä, millainen maailman tulisi olla. Ulkoinen maailma ei kuitenkaan vastaa sen mielikuvaa. Sen on siis muutettava maailmaa.
Egomieli kokee maailman taakan hartioillaan. Asiat ovat vakavia, raskaita ja vaikeita. Maailman muuttaminen on vaikeaa. Itse asiassa: maailman muuttaminen egomielestä käsin on mahdotonta. Silti ego yrittää sitä – tai tuntee syyllisyyttä siitä, jos ei yritä. Egon tapa toimia on vastustaminen. On huumeiden vastaisia kampanjoita, on sodan ja ydinvoiman vastustamista. Vastustamalla jotakin ego antaa tietämättään vastustamalleen asialle voimaa – niin itsessään kuin muissakin. Muistan lapsuudesta, miten vanhempien vastustus vain lisäsi kiukkuani ja sai minut kääntymään heitä vastaan. Voidaan ajatella, että nurkkaan ajettu ydinvoimayhtiön hallitus tekee paljon huonompia päätöksiä, kuin pelottomassa ilmapiirissä työskentelevä ihmisryhmä. Voidaan ajatella, että narkomaani kavahtaa huumeiden vastaisen työn tekijää enemmän, kuin sellaista tahoa, joka näkee hänet muunakin kuin vain ”pelastettavana narkomaanina”. [1]
[1] En nyt kuitenkaan halua sanoa, että kaikki vastustava työ olisi turhaa. Egomaailmassa se toimii tietyllä tavalla, ja voi ainakin väliaikaisesti hillitä epätoivottuja asioita. Mutta pidemmällä tähtäimellä ajateltuna, todellisen muutoksen aikaansaamiseksi, tulisi asioita ehkä lähestyä toisin. Mitä, jos kaikki vastustamiseen käytettävä energia laitettaisiinkin uusien ratkaisujen kehittämiseen? Esimerkki tällaisesta toisin lähestymisestä oli uutisessa, jossa kerrottiin: ” Greenpeace vierailee tänään Brasilian suurlähetystöissä ympäri maailmaa kannustamassa presidentti Dilma Rousseffia toimimaan Amazonin sademetsien puolesta.” Kannustaminen, kumppanuus, yhteen hiileen puhaltaminen. Sillä tavoin ehdotettuihin asioihin on helpompi lähteä mukaan kuin muuttaa mielipidettään tuomitsevien kommenttien ja pakottamisen kautta.
Huomio seurauksesta syyhyn
Kuvittele, että kotonasi olisi vuotava patterin putki. Vettä valuisi lattialle päivästä toiseen. Mitä tekisit? Kääntäisitkö vain katseesi muualle ja olisit kuin lattian vesilammikoita ei olisi olemassakaan? Pyyhkisitkö lattiaa yhä uudestaan joka päivä? Vai vaihtaisitko patterin tiivisteen uuteen? Yrittäisitkö siis jääräpäisesti olla näkemättä ongelmaa, kävisitkö käsiksi seuraukseen (lattialle ilmestyvät vesilammikot) vai veisitkö huomion itse ongelman syyhyn (vuotava putki)? Sanomattakin lienee selvää, mikä toimintatapa olisi järkevin.
Mieli on syy, asioiden alkulähde. Ulkoinen maailma on mielen heijastumaa – seurausta siitä, mitä mielessämme on. Kohtaamme kaikki asiat mielemme kautta. Näemme asiat sellaisina kuin meidän mielemme voi ne ymmärtää. Ja koska mielemme on rakentunut tietynlaiseksi omine toiveineen, ehtoineen ja sääntöineen, näemme maailman niiden valossa.
Egomieleni näkee esimerkiksi kaupan jonossa epäsiistin, alkoholilta haisevan miehen – ”epäonnistuneen juopon”. Tämä henkilö hidastelee ja alan kiukustua. Mieleeni ovat koodautuneena seuraavat säännöt, jotka olen omaksunut, ja joiden kautta tulkitsen tilanteen: ”alkoholismi on epäonnistumista (ihmisen tulisi kuitenkin pyrkiä onnistumaan)”, ”kaupan jonossa tulee toimia ripeästi”, ”ei saa myöhästyä”. Tämä ihminen tässä edessäni rikkoo egomieleni sääntöjä. Hän on myös vaarassa aiheuttaa sen, että itsekin joutuisin rikkomaan näitä sääntöjä (myöhästyisin) – ja siten siis epäonnistuisin. Kiukkuni on egomielen mukaan oikeutettua.
Ulkoisen maailman ”epäkohdat” ovat niitä asioita, joita emme halua kohdata itsessämme. Ne ovat niitä mielemme pimeitä sopukoita, joita varomme näkemästä. Törmäätkö toistuvasti ihmisiin, jotka ovat mielestäsi laiskoja, tiukkapipoja, komentelijoita, hyväksikäyttäjiä, pettureita, ajattelemattomia, itsekkäitä jne.? Tuomitsetko heidät mielessäsi ja sitten vain käännyt pois? Ikään kuin lattian vesilätäkkö häviäisi sillä, että toteat sen olevan ”paha juttu” ja sitten yrität olla huomaamatta sitä.
Itse törmäsin usein ”alisuorittajiin” ja ”laiskureihin”. Yritin elää tiukkojen sääntöjen mukaan ahkeroiden ja tehden kaikessa parhaani – jopa pyrkien ylittämään itseni. Sen vuoksi vereni alkoi kiehua, jos huomasin, että joku toinen ei noudattanutkaan näitä kullanarvoisia sääntöjäni. Egomieleni luoma maailmanjärjestys järkkyi tuollaisesta välinpitämättömyydestä. Oletin tietysti, että omat arvoni ja sääntöni ovat ne ainoat oikeat – yleismaailmalliset suorastaan.
Samalla, kun tuomitsen toisen ihmisen ”alisuoriutujaksi” ja ”laiskuriksi”, samalla hetkellä tuomitsen myös itseni. Kun näen kaupan jonossa ihmisen sijasta vain ”juopon”, se riistää ihmisarvon myös itseltäni. Entä jos olisin itse tuo alkoholisti? Silloin minulla ei ilmeisestikään olisi ihmisarvoa – ainakaan omissa silmissäni. Ihmisarvoni on siis egomielen mukaan ehdollinen – se riippuu siitä, miten hyvin onnistun elämässä ja miten ahkera olen. Jos en onnistuisi, en olisi minkään arvoinen. Tällainen varjo häälyy olemiseni yllä. Jatkuvassa tuomitsemisen pelossa yritän ylisuorittaa elämääni, jotten vain epäonnistuisi ja olisi arvoton – ”tuon juopon kaltainen”. Tuomitessaan toisia näin egomieli pitää tämän edellä esitetyn ajatuksen kuitenkin salassa. En edes huomaa hyökkääväni itseäni vastaan tuomitessani toisen ihmisen. Sen sijaan tuomitessani käännän katseeni pois omasta sisäisestä epäonnistumisen pelostani.
Palatkaamme vielä hetkeksi kaupan kassajonoon. Egomieli voi ottaa myös tehtäväkseen maailman muuttamisen. Se voi kutsua paikalle vartijan ja paasata kovaan ääneen siitä, miten ”kaupan tulisi valita asiakkaansa paremmin” (vastustaminen). Tämä luultavasti saisi aikaan kinastelua ja levottomuutta. Mies edessäni saattaisi puolestaan asettua minua vastaan. Hän tuskin ainakaan muuttuisi tuossa tilanteessa egoani miellyttääkseen ”paremmaksi ihmiseksi”, vaan alkaisi sen sijaan puolustamaan omaa olemassaolon oikeuttaan.
Egomieli voi myös huomata sisäisesti tuomitsevansa tuon toisen ihmisen ja tuntea syyllisyyttä siitä. Syyllisenä yrittäisin olla näkemättä tuota miestä. Katseeni alkaisi harhailla kaupan lattiassa ja katossa. Ikään kuin tuota toista ihmistä ei olisi olemassakaan. Syyllisyys voi myös pukeutua esimerkiksi teennäiseen auttamisen kaapuun. Voisin antaa ”juopolle” pari euroa tai hymyillä hänelle rohkaisevasti. Tällä tavoin kuvittelen hyvittäväni sen, mitä ajattelin. Kuitenkaan en pääse mihinkään siitä, että mieleni syvyyksissä olen tuominnut tuon toisen ihmisen. Tämä toiminta on kuin vesilammikon pyyhkimistä lattialta. Se helpottaa hetkeksi, muttei poista perimmäistä syytä.
Miten sitten pääsisin muuttamaan perimmäisen syyn? Miten voisin korjata tilanteen? Miten saisin tiivisteen vaihdettua vuotavasta patterista? Tuohtumukseni todellinen syy ei ole siinä, että tuo toinen ihminen on humalassa. Eikä siinä että hän hidastelee kaupan jonossa. Eikä siinä, että saatan myöhästyä. Syy on siinä tavassa, jolla näen tilanteen. Syy on egomieleni vääristynyt tapa nähdä asiat. Oma egomieleni on se ”vuotava tiiviste”, joka tulisi vaihtaa.
Egomieli kuvittelee tietävänsä kaiken. Se pohtii: ”minä en ikinä päästäisi itseäni tuohon jamaan”. Tämän se tekee tietämättä lainkaan, millainen elämä ja millaiset resurssit toisella ihmisellä on ollut käytettävissään. Jos olisin itse elänyt täysin saman elämän, olisinko kuitenkin tehnyt samat valinnat kuin tuo mies tuossa? Tämä on hyvä kysymys, vaikka en voikaan tietää varmaa vastausta siihen.
Se, minkä voin tietää varmasti on se, että tuo toinen tuossa on ihminen – aivan kuten minäkin. Hän ei ole pohjimmiltaan ”juoppo”, ”pultsari” tai ”epäonnistuja”. Hänen ihmisarvonsa ei ole yhtään sen vähäisempi tai suurempi kuin omanikaan. Se, miten suuressa arvossa pidän hänen ihmisyyttään on myös mittari sille, miten paljon ihmisarvoa itselleni suon.
Todellinen onnistuminen
Todellinen onnistuminen on sitä, että näen asiat ja ihmiset ilman egon vääristäviä ajattelumalleja ja ehtoja. Ego haluaa luokitella ihmiset hyviin, pahoihin, onnistujiin, epäonnistujiin, minun kaltaisiin, toisenlaisiin, älykkäisiin, tyhmiin, normaaleihin, hulluihin jne. Jos onnistun hetkeksi näkemään kenet tahansa vastaan tulevan ihmisen ilman noita luokitteluja, olen onnistunut. Olen onnistunut ihmisenä – olemaan ihminen ihmiselle. Tällöin olen myös nähnyt itseni sisällä olevan pyyteettömän hyvyyden. Sellaisen, joka ei vaadi suuria sanoja tai tekoja, kannustusta, kiitosta tai mitaleja. Se, jolle riittää vain tietoisuus siitä, että olen elävä olento, ja niin on tuo toinenkin. Tietoisuus siitä, että minussa oleva elämä on sitä samaa elämää, joka tuossa toisessakin on. Täysin samaa ja saman arvoista.
Jokaisessa tilanteessa voin havahtua tähän hetkeen. Voin havahtua tajuamaan, mikä tässä hetkessä on todella todellista – ei vain egon sepittämiä sääntöjä ja ehtoja. Nuo säännöt ovat vain ajatusmalleja. Ne ovat vain harhoja. Voin päättää luopua niistä milloin vain. Vaikka olisin ehtinyt kuinka pahasti loukata toista ihmistä, voin silti heti siinä hetkessä muuttaa mieleni ja antaa anteeksi itselleni. Vaikka toinen ihminen olisi tehnyt minulle egotasolla ”pahaa”, loppujen lopuksi annan anteeksi aina itselleni. Annan anteeksi sen, että olen nähnyt väärin. Olen katsonut tilannetta ja ihmistä egon silmin. Olen nähnyt syyllisen tai pahantekijän toisessa, olen nähnyt pahanteon uhrin itsessäni. Tai olen nähnyt tuomitsijan itsessäni ja tuomitun toisessa. Kyse on vain vääristyneestä näkemisen tavasta, pienestä virheestä omassa mielessäni.
Kuvitellaanpa, että tuo kassajonon humaltunut mies varastaa lompakkoni. Egon mielestä tämä on ehdottoman väärin ja tuomittavaa. Asia, jota ei voi katsoa läpi sormien. Yhteisen egomaailmamme sääntöihin kuuluu se, että kullakin ihmisellä on omat tavaransa, ja että toisen tavaraa ei saa ottaa ilman lupaa. Egon mielestä tässä jos missä on tilanne, joka ei parane ”vain anteeksi antamalla”. Mutta katsokaamme tilannetta tarkemmin. Egoni uskoo menettäneensä jotain arvokasta – rahaa ja kalliin nahkalompakon. Mutta mikä on näiden esineiden todellinen arvo? Lompakko on vain palanen kuolleen eläimen nahkaa ja raha on vain pieniä paperin ja metallin paloja. Entä mikä arvo on tuolla toisella ihmisellä? Entä itselläni? Onko oma arvoni riippuvainen noista nahkan, paperin ja metallin paloista? Voiko niiden menettäminen olla todellinen menetys sen rinnalla, mitä menetän, jos tuomitsen toisen (ja itseni) arvottomaksi?
Entä mikä arvo on omalla mielenrauhallani? Voin tuohtua ja olla vihainen koko päivän, jopa useita päiviä tuolle ”hemmetin varkaalle”. Voin antaa tuon tilanteen todellakin ottaa minusta ylivallan. Mutta voin myös valita toisin, todeta: ”Nyt tapahtui virhe puolin ja toisin. Sinä näit minut väärin ja minä näin sinut väärin. Annan omalta osaltani anteeksi sinulle ja itselleni. Sinä teet omalta osaltasi puolestaan sen, minkä parhaaksi katsot.” Tällaisia asioita ei tarvitse edes sanoa ääneen, jotta tilanne korjaantuisi. Ihmiset ovat yllättävän herkkiä aistimaan toisen piilotetutkin asenteet. Ja loppujen lopuksi minun tehtävänihän ei ole huolehtia siitä, miten toinen reagoi. Minun tehtäväni on pitää huoli siitä, että olen itse hereillä, ja että valitsen egon ehtojen sijaan egosta vapaan näkemisen tavan.
Mitä loppujen tavoittelemme, kun tavoittelemme onnistumisia? Emmekö silloin itse asiassa tavoittele hyväksyntää, arvostusta, rakkautta ja onnea? Emme oikeasti tavoittele paperinpaloja tai pitkiä hyppyjä, nopeita juoksukilometrejä tai sitä, että kiekko liukuu juuri tiettyyn kohtaan jääkiekkokaukalossa.
Miksi näemme niin paljon vaivaa saavuttaaksemme arvostuksen muiden ja erityisesti itsemme silmissä? Miksi meidän pitää täyttää lompakkomme paperin- ja metallinpaloilla tunteaksemme olomme turvalliseksi? Miksi olemme luoneet monimutkaisia pelejä ja kilpailuja, joiden avulla voimme mitata, kuka onnistuu ja kuka epäonnistuu. Ego toteaa: ”sehän on vain peliä”, ja samalla sitä kirpaisee pahasti, jos se ei itse ole pelin voittaja.
Kaiken tämän vaivannäön sijaan riittäisi se, että näkisimme arvokkuuden toisissa ja sitä kautta ymmärtäisimme myös oman arvomme. Emme tarvitsisi voittoja, mainetta ja mammonaa – emme edes ”rakastavampia aviomiehiä tai -vaimoja”. Arvomme ei olisi kiinni mistään ulkopuolisesta. Emme vaatisi enää muilta omaa arvoamme. Tällöin myös pelien pelaaminen, työn tekeminen, parisuhteessa oleminen, kaupan kassalla jonottaminen – mikä tahansa toiminta – tuntuisi hyvin erilaiselta. Siitä häviäisi se raskas taakka, joka väittää, että tässä tekemisessä onnistuminen määrittää jollain tavalla oman arvoni.
Todellinen onnistuminen on sitä, että onnistun hyväksymään asiat ja sen kautta pääsemään rauhan tilaan. Tilaan, jossa tunnen, että mikään ulkoinen ei voi uhata todellista minääni. Hyväksymällä asiat ja ihmiset, jotka näyttävät olevan ulkopuolellani, hyväksyn itseni kokonaan – en enää uhkaa itse itseäni. Entä voinko epäonnistua? Voin toki jatkaa maailman katsomista egon virheellisten silmälasien kautta – mutta se on vain tilapäistä epäonnistumista, onnistumisen lykkäämistä tuonnemmaksi. Sillä loppujen lopuksi kuljemme vääjäämättömästi kohti onnistumista – totuuden oivaltamista ja aidon ihmisyyden löytämistä.
